tiistai 24. huhtikuuta 2018

Kristallipallo

Jonnekin sujahti taas viikko. Edelleen ihmettelen, miten mä en vieläkään pitkästy, koko ajan on tekemistä. Taksikuskina ja passissa oleminen haukkaa kyllä hyvän osan mun päivästä. Ja hyvän loven mun tilistä. Huomenna on urakkana koettaa saada kuvattua ja mitattua vaatteita nettikirpulle. Tilillä on 20,- ja kymmenen päivää aikaa seuraavaan rahaan. Se kuluu bensaan, eikä edes riitä. Mä luotan, että saan taas myytyä jotakin pientä, muutama kymppi jeesaa jo kummasti. Jauhoja oli, muttei leipää. Päätin, etten mene kauppaan. Muutin siis jauhot sämpylöiksi. Pakko vaan koettaa olla "kekseliäs". Kauhulla odotan, koska sairauspäiväraha laskee, enkä saa edes koko mun huimaa tiliä. Ihan pian se on, luultavasti ensi tilissä jo. En ole edes jaksanut laskea. 
Jonain kauniina päivänä kaikki tällä saralla on paremmin, siihen asti pitää vaan kestää. Ja selvitä. Sumplia ja säätää.

Menneellä viikollakin on taas ollut ajatuksia niin paljon, ettei pysty jäsentelemään edes itse. Vaikka periaatteessa arki rullaa, joka päivä on erittäin erilainen ja siitä selvitään kikka kolmosilla, on takaraivossa kuitenkin koko ajan olo, kuin olisi heikoilla jäillä. Oikeastaan kaikki voi rysähtää alta tai sitten vaan jalka voi kastua. Uhkaavasti ritisee, mutta vielä liukastellaan. Mihinkään ei saa ratkaisua heti, vaan on odotettava byrokratian rattaiden hidasta liikettä eteenpäin, ajankulua, lääkärin vastauksia ja vaikka mitä. Kun kaikki riippuu kaikesta. 

Siihen asti pitää vain odottaa, koettaa nauttia parhaansa mukaan päivistä ja siihen kuuluvasta ohjelmasta. Ja mä nautinkin, ehdottomasti. Ehkä mä voisin ajatella olevani autiolla saarella turvassa ja sinne jäälle pitää lähteä hitusen myöhemmin? Kun sitä aikaa on kulunut.

Kun millään ei vaan malttaisi. 

Miksei voisi ihan vähän vaan kurkistaa kristallipalloon?

Silti, onhan niitä hyvää mieltä tuottavia asioita: sämpylöiden leipominen, oman haravointijäljen tuottama tyytyväisyys, hyvät yöunet, huippuhyvä kirja...


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kovaa

Mä olen niin sekaisin päivien nimistä ja numeroista, ettei tosikaan. Piti oikein miettiä, mikä päivä tänään on :) Varmaan tämä on yhdeltä osin sairausloman tarkoituskin. 

Kovaa mä olen silti mennyt. Uimassa olen käynyt vähintään kaksi  kertaa viikossa. Reissuun menee matkoineen aina reilut kolme tuntia.
Olen myös päivittäin ollut taksikuskina. Nuorimmaisella on työharjoittelu, jossa ajat ovat aivan täysin mitä satuu. Ei toiveita julkisista noilla ajoilla. Rassaan päivittäin 80 km pelkästään näitä kuljetuksia. Kuluu bensaa eli rahaa. Mutta turha surra, tätä estää sen mitä kestää ja sillä sipuli. Aamulla neljältä herätys ei aina tunnu kovin juhlavalta, mutta.. 
Viikonloppu oli kiva. Hurja kiva. Oli monenlaista kivaa aktiviteettia ja tapahtumaa, josta tykkäsin kovasti. Illalla oli olo, että halkean siitä onnesta, mitä kaikkea päivän aikana oli. Ihanaa, että noita oloja välillä on.
Jännä, miten täysin mun pää käsittelee nyt omaa tulevaisuutta. Miettii, pohtii ja punnitsee. Huomaan, miten ajatusriihi päässä käy kuumana lähes koko ajan. Nukahdan näihin pohdintoihin, näen unia ja päivällä pyöritän niitä muuten vaan. Alotin vihkon, johon pistän ylös kaiken, hulluimmatkin mietteet. Olen kysellyt aivan randomeiltakin neuvoja, ajatuksia, mitä vaan. Ja vähän asiantuntijoiltakin. Syntyy jotain pian, joskus tai ei koskaan. 
Vaatii rohkeutta hypätä tyhjän päälle, enkä tiedä, uskallanko. 
Aika varmaan näyttää... (Mutta kun sitä aikaa ei ole!)

Olen nähnyt ensimmäisen sinivuokon, olen tunnistanut lehtopöllön huhuilun. Olen viettänyt pikkulapsiaikaa ja isolapsiaikaa. Olen saanut hervottoman nauruhepulin, joka ei loppunut millään. Olen tehny ruokaa, myynyt nettikirpulla. Olen lukenut, koruillut, töllöttänyt telkkaria ja nukkunut. Olen särkenyt ja valvonut. Olen haaveillut, tuskastunut ja ärsyyntynyt. Olen herännyt omaan huutooni ja itkuun yöllä. Olen ollut suunnattoman tyytyväinen uudesta yllättävästä kohtaamisesta. 
Kauheasti kaikkea. Koetan himmailla ja antaa itselleni aikaa ja lepoa. 
Sekä liikuntaa. 



maanantai 9. huhtikuuta 2018

Jos elämä olisi satukirja


Valoblogin Taru oli keksinyt hienon ajatuksen; "Jos elämä olisi satukirja...." Jostain syystä mulla jäi tämä päähän pyörimään oikein huolella ja päätin kirjoittaa oman versioni samasta asiasta. 

Jos saisin päättää, millaista mun elämäni olisi satukirjamaisesti ajateltuna, eli ettei tarvitsisi miettiä mitään käytännön asioita, kuten rahaa, fyysistä kykenemistä tai mitään byrokratian koukeroita tai muita tylsiä asioita.

"Asuisin höpönassun kanssa Talossa. Mulla olisi pieni puoti (ja verkkokauppa) kahden tai kolmen muun käsityöläisen kanssa, jonne me kaikki tekisimme myytävää. Mulla olisi kodin ulkorakennuksessa tila, jossa voisin juttujani työstää, olisi pelit ja vehkeet. Ideoita ja energiaa näiden tekemiseen olisi tuhottomasti. Kaksi työkumppaniani olisivat sillätavalla hengenheimolaisiani, ettei käytännön ongelmia olisi. Tekisimme kaikki omia tuotteitamme ja olisimme kukin vuorollaan myymälässä myymässä. Näin meillä jäisi aikaa tehdä tuotteita, sekä pitää ehkä vähän enemmän vapaata. Kauppa kävisi hyvin. Niin hyvin, että saisimme kaikki elantomme eikä olisi puutetta. Mitään miljoonia en kaipaisi, sen verran vain, että voisin elää normaalia tavallista elämää surematta joka hemmetin pennin perään. Ylimääräistä rahaa olisi sen verran, että pääsisin kerran vuodessa lämpimään. 
Mun lapset asuisivat lähistöllä niin, että meidän kiinteät välit säilyisivät ja saisin olla osana heidän elämäänsä. Jopa mummu tulevaisuudessa. Myös höpönassun lapset sulautuisivat sakkiin ja olisivat elämässä mukana.
Vapaa-aikaa olisi sen verran, että jaksaisin hoitaa pihaa, kuopsuttaa kukkia ja kasvattaa yrttejä ja vihanneksia. Yrtit voisivat olla ehkä pienenä osana liiketoimintaa?
Kirjoittaminen voisi pienesti olla myös osana mun työkuvioita. Ja valokuvaus. 
Mulla olisi mahdollisuus tavata ystäviä enemmän kuin nyt. Saan kuitenkin voimaa ja iloa ystävistä ja meillä on yhdessä mukavaa. 
Mä olisin enemmän boheemi kuin nyt. Olisin omalla tavallani persoonallinen ja se näkyisi myös päälle. Sisältähän olen sellainen jo nyt, mutta ulospäin se ei näy. 
Mulla olisi parempi selkäranka itseni hoitamisen suhteen. Herkkuhiiri mun sisältäni katoaisi ja saisin itseni irti sokeri- ja herkkukoukusta. Saisin aidosti liikunnasta iloa ja sitä kautta hyötyä. 
Myös mun tauti/taudit menisi remissioon (tai sadussahan ne voisi vaan kadota) ja mä voisin liikkua ja olla ihan normaalisti. Ei sattuisi eikä särkisi. Saisin nukuttua. Rakaskin saisi olla terveenä. Ja molempien lapset. Ja vanhemmat. Ja sisarukset. Ja ystävät. 
Höpönassu olisi mun elämän viimeinen kumppani ja me saataisi elää pitkään vielä yhdessä, hyväkuntoisina ikäloppuvanhuuteen asti. Oltaisiin normi onnellisia ja molemmat puuhattais omia juttujamme ja toisia niistä yhdessä. Musiikki pysyisi osana meidän elämää. Rempattaisi taloa pikkuhiljaa vanhaa vaalien ja suht yksinkertaista elämää eläen. Meillä olisi yhdessä samanlaista kuin nyt; lämmintä, kivaa, onnellista ja tilaa-antavaa".

Sellaista elämää minä eläisin. 

Kuvituskuvina kahden vuoden takaisia aarrekarttani sivuja. 





sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Oodi herneenversoille!


Herneenversot tuo mulle kevään. Onko se se ihana hennon vihreä väri, keväällä esiin puskeva kasvatusinto vai valmiiden versojen ihana maku vaiko niiden suloinen kauneus? Niin kauniin kärhöisiä ja hennon vahvoja! Herkkua leivän päällä! 
Herneenversokevään voi aloittaa jo vähän varaslähdöllä, silloin kun siemeniä on vielä turha laittaa itämään. Suosittelen! Helppoa, halpaa, herkullista ja satoisaa!


torstai 5. huhtikuuta 2018

Posi

Olen jo toipunut edellisen postauksen huippufiiliksistä. Vaan olihan se hienoa, voi jestas. En oikeasti muistanut, että niin leijuva ja vahva olo voi edes olla. Pystyn siis vielä sellaiseen!

Sinne työhön en päässyt. Harmittaa vietävästi. Tiedän, että olisin ollut siinä hommassa loistava. Ja kyllähän se itsetuntoa kohottaa jos pääsee top 6:een reilusti yli sadan hakijan joukosta. Polku vaan tyssäsi kesken matkan. Melkein meinasin alkaa märistelemään, mutta päätin, että pidän itseni irti siitä. Jotain muuta tulee kyllä, tai sitten palaan vanhaan kun se eika on. (oikeasti en todellakaan halua ja ajatus hirvittää, mutta on se kuitenkin aina takaportti)

Hullua, miten päivät soljuu nopeasti eteenpäin. Vaikka sairauslomaa on takana jo viikkokaupalla, ei mulla ole missään vaiheessa ollut tylsää. Jotain tekemistä on aina ja olen mä opetellut sinnikkäästi myös sitä lepoa (eli lukemista ja telkkarinkatselua). Se on ollut itseasiassa aika vaikeaa. Mun sisällä asuu  pieni suorittaja. Mistä ihmeestä sekin tulee, että aina on huono omatunto, jos ei ole tehnyt "jotain"?? Itsellenikö mä suoritan, eihän mulla edes ole enää sellaisia tietynlaisia perhevelvotteita kuin nuorempien lasten vanhemmilla. 
Aika ylpeä olen itsestäni, että olen käynyt uimahallilla vähintään kaksi kertaa viikossa ja lenkilläkin. Vielä, kun saisi jonkun jumppäkärpäsen puremaan itseään, niin olisi aika hiphei. Mun mielestä kun yksin lattialla pyöriskely ja ähellys ei ole millään muotoa kivaa. 
Nuorison kuskaaminen työllistää nyt myös, tällä kertaa ei onnistu bussit eikä junatkaan. Ei olla valtaväestön aikatauluissa. Välillä lähdetään matkaan ennen neljää, uuh. Pikkuisen passissa pitää olla koko ajan. Illan aikaa kun ei aamulla vielä tiedä. Vaan mitäpä sitä ei äiti lapsensa eteen tekisi, kun on vielä väliaikaistakin. 

Pääsiäispyhät oli erittäin onnistuneet. Käytiin kivassa tapahtumassa (taas kerran täytyy hehkuttaa työpaikan liikehdintä- ja kylddyyriseteleitä!!), junailtiin, ulkoiltiin, mä kuvasin, tein koruja, laitoin ruokaa, katsottiin leffaa, lojuttiin sängyssä, oltiin nuorison kanssa, koettiin elämyksiä. Oli aivan huippua! Yhtenä päivänä tehtiin myös ulkopuuhia. Huomasin, miten flow:ssa mä taas olin kun sain tehdä itselle vähän epätavanomaisempaa puuhaa, joka kuitenkin oli hommia, mitä tehdään "maalla". Siinä itsekseni höhlänä touhutessani ja hymyillessäni ajattelin, että näitä samoja kiksejä sain muutamia vuosia sitten, kun vietin paljon aikaa maalla. Miten mä rakastinkaan sitä paikkaa, maaseutua, peltoja, erityisesti niitä eläimiä, traktoreita ja vanhaa taloa. Kaikki oli mulle täysin uutta ja olin aivan tohkeissani kiipeillessäni traktorin peräkärryyn kauraa lappamaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Tässä oli jotain samaa!! Tästä voinen päätellä, että maalaiselämä on mun elämää ja että mä taidan alkaa tervehtyä, koska taas olin niin innoissani (kun viime viikollakin olin)! Meinaako tästä alkaa tulla ihan tapa, jestas sentään?!


                                                           omiin korviin :)

Kroppa toipuu, ja koko ajan teen sen eteen töitä, että toipuisi lisää. Tällä kohtaa lääkkeet tuntuu tepsivän ja unikin on parempaa. Pää toipuu samaa vauhtia ja ehkä nopeamminkin. Pitää vain muistaa ottaa rauhallisesti silti. Oman voinnin ja olon mukaan. Tilipäivänä luultavasti tulee itku, mutta se on vasta ensi viikolla. 

Mä olen niin kiitollinen tästä sairauslomasta. Yritän olla katsomatta pelolla tulevaan. Koska ihan mitä (hyvää) vain voi tapahtua, eikö vaan?

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Herttileijaa!

Tiistaina oli ihan hirrrrveen hyvä päivä! Sellainen, että illalla meinasin leijua -tai oikeastaan pompsahtaa- katosta läpi. 
Sekin jo, että mulla oli takana hyvä ja onnellinen, lokoisa viikonloppu  mukavine "lapsiaktiviteetteineen" ja että heräsin rakkaasta kainalosta.
Ajelin kotikaupunkiin palaveriin ja olin siellä ihan että whaaaat, niin hyviä uutisia mä kuulin. Jäin monttu auki lääkärin tomeruudesta. Ei tarvitse moneen toviin miettiä töihinmenoa. Ja sittenkin vielä kaikkea muuta hyvää tuon päälle
Tästä kaikesta pöllämystyneenä ajelin toiseen, vähän erilaiseen palaveriin ja yllätyin sielläkin. Vaikka mulla oli isoja ennakkoluuloja -jotka olin kyllä päättänyt selättää- olin iloisesti yllättynyt. Herran pieksut sentään! Nyt mä vasta olenkin kiinnostunut, motivoitunut ja kaikkea sellaista. Voi kun, voi kun... ! 
Nämä molemmat meni niin hyvin, että mulla oli suurinpiirtein maailmanvalloittajan olo. Teki mieli röyhistellä ja ihan vaikka mitä. Lallatteluksihan se meni ja illalla oli pakko käydä vielä vähän kaatamassa jäävettä päähän ja kävelemässä, pompsahtelemassa ja purkamassa innostusta. Ja ihan vaan siksi, että olo oli kuin maailmanvalloittajalla. Menee kakkonen syteen tai saveen, on mulla turvana kuitenkin tuo ykkönen. Ihan loistavaa. Voi jehna! Samperi, tää muuttuu tästä oikeesti vielä paremmaksi, wuhuu!!!

Semmosta huisin mukavaista,  herkkumaista ja lököäkin pääsiäistä sulle toivon!